Tuplainhokkipäivänasu

Ensinnäkin: kyllä, olen vielä olemassa. Ja body doublellekin saatiin tässä vähän hommia.

Toiseksi: kirjoitusinspiraatio iski, kun luin Pupulandian Jennin Pinkkinspiraatio-postausta, sattumalta kun oli pinkkiä päällä tänään.

Tosiaan monissa blogeissa - ja ihan "oikeassakin" elämässä - ihmiset pitävät vaaleanpunaista väriä inhokkinaan ja ovat sitä mieltä, ettei se nyt kertakaikkiaan ole ollenkaan sopiva väri aikuiselle ihmiselle. No jaa, olen harvinaisen eri mieltä. Vaikka vaatekaappini sisältö on yleisesti ottaen kirjava kuin pakanamaan kartta, on vaaleanpunainen/pinkki eri sävyissään siellä varsin hyvin edustettuna. Kaveripiirissäni olen se "Täti Vaaleanpunainen" (mukaillen sitä vanhaa lastenkirjaa), meillä kun on suorastaan "koodiväri" jokaiselle.

Toinen inhokkiusasia tuntuu olevan twinsetit. Mun lemppari, kuinka yllättävää. Niitä löytyy kaapista useampaakin väriä. Siis mikä sen parempi kuin korallipinkki twinsetti. Harmaan A-linjaisen hameen kanssa sopivan vintagehenkinen, mutta varsin käytännöllinen asu. Ja siis jonkun ns. muodikkuuskäsityksen mukaan jotain aivan kamalaa todennäköisesti : ) Mut ihan sama mulle oikeesti, vai miten se nuoriso nykyään sanookaan (en siis kuulu joukkoon nuoriso, hah). Sattumalta kaapista löytyi lähestulkoon neulesetin väriset kangasballeriinat, joiden olemassaolon olin jo välillä onnistunut unohtamaan.

twinsetti: Pierre Cavallo
hame: H&M

 



 

balleriinat: New Look

Viimeinen juna Nääshvilleen tais männä jo

Isabel Marant -tyylinen western-paita taitaa olla jo niin so last season. Toisaalta tämä omatekemä yksilö alkaa olla jo lähes "vintagea", kun olen nimittäin tämän ommellut jo vuonna 1987, kaava oli joku ihan perus-Burda tai Stil. Kaikki nämä vuodet paita on roikkunut kaapissani, olen vaan harmitellut sitä, että kasarimuodin mukainen leveä hartialinja ja muutenkin melkoinen väljyys on rajoittanut paidan käyttöä. No, nythän nuo edellä mainitut ilmiöt ovat vähän niinku palanneet, kuin myös western-tyylikin hetkeksi. Rohkaistuin pistämään paidan päälleni kerran viime syksynä, muotimessuille peräti.      

 

 

Jokaikinen paljetti on ommeltu yksitellen ja käsin. Kuvion mallin olin bongannut jostain lehdessä olleesta college-paidan (!) koristuksesta, tosin se ei kuvassa näkynyt kokonaan, joten jouduin vähän kehittelemään lisää koukeroita. Kopioin ja suurensin mallin ja siirsin liidulla paidalle. Ja ei muuta ku ompelemaan paljettetteja. Kun oli kiire saada paita valmiiksi jotain tiettyä tilaisuutta varten (en muista mitä), tein sitä kerran mm. paikallisjunassa ja sain osakseni hiukan kummeksuvia katseita.

 

  

Harmillista on se, että kangas on pesuissa haalistunut, eikä se enää näytä oikein siistiltä. Sitä paitsi se on aika paksua ja tönkköäkin, eli paita ei laskeudu nätisti. Mutta säästettäköön tämä muinaismuistona ja näköjään sitä voi muutaman kymmenen vuoden välein vähän ulkoiluttaakin, puutteistaan huolimatta : )

Pää kainalossa

Kerran äiti sanoi olevansa tulossa käymään vaikka pää kainalossa ja niinhän se tulikin, nimittäin styroxinen somistuspää.

 

 

Tälle irtopäälle oli tarvetta mm. cowboy-hatun säilytyspaikkana, ettei lierit lässähdä lopullisesti. Hattu on tullut hankittua innokkaimpina rivitanssivuosina, siis kauan sitten, mutten raaski siitä luopua, vaikka tanssiminen onkin viime vuosina jäänyt vähiin. Eikä sitä paitsi hattua enää niissäkään tanssipiireissä kenelläkään näy. Mutta hieno hattuhan se on, jos vaikka joskus kehtais käyttää jossain muuallakin... toistaiseksi se on hyllyn päällä "koristeena".

 

  

 

Body double

Ehkä tulevaisuudessa täällä blogissa tullaan näkemään jopa jotain muutakin kuin henkarissa retkottavia vaatteita, kun olen hankkinut itselleni "sijaisnäyttelijän".

Sovitusnukke oli ollut harkinnassa jo kauan ja loppukesästä sen vihdoin sain hankittua. Tosin en vieläkään ole ehtinyt (lue: laiskuuttani saanut aikaiseksi) sitä ompeluhommissa käyttää. Enkä edes vaatteiden kuvaamisessa, mutta kyllä sekin päivä koittaa. Toivottavasti.

Nuken hankintamatka oli kyllä varsinainen seikkailu. Olin netistä tutkaillut, että Ompelijanmaailma Tampereella myy erilaisia sovitusnukkeja ja ajattelin, että käyn sen heidän noutomyymälästään hakemassa samalla, kun olen Tampereella muutenkin käymässä. Hienosti meni siihen asti, kun pääsin liikkeen oven taakse ja huomasin ovea nykiessäni, että sehän onkin juuri keskiviikkoisin kiinni. Miten olinkaan juuri sen kohdan jättänyt nettisivulta lukematta.... No, soitin ovessa olevaan puhelinnumeroon, että jos vaikka joku sattuisi olemaan takahuoneessa töissä... Eipä ollut, mutta ystävällinen herra langan päässä kertoi olevansa Vammalan myymälässä, jonne ei ole kuin noin 50 km ja hän lupasi olla tavattavissa myymälässä vielä siinä vaihesssa iltaa, kun sinne ehtisin (ja löytäisin). Ja siispä muut asiat Tampereella hoidettuani lähdin äidin kanssa ajelemaan Vammalaa kohti, perillä taidettiin olla vasta reilusti sulkemisajan jälkeen. Ystävällinen herra esitteli meille kaikki sovitusnukkevaihtoehdot ja kaikkea muuta kivaa, mitä heillä oli myynnissä, toista tuntia vierähti valikoimaa tutkaillessa, mukaan tarttui nuken lisäksi paljon muutakin. Lopulta jo illan hämärtyessä päästiin seikkailemaan takaisin Helsinkiä kohti. Lopputulos oli erittäin myöhäinen kotiinpaluu ja seurauksena koko päivän autossa ja kylässä ynnä muualla istumisesta totaalinen selän jumiutuminen, jota sitten podinkin toista kuukautta. Hmm, pitäisikö harkita jotain liikuntaharrastusta...

 

Mutta siis loppukommenttina mainittakoon, että erittäin hyvää palvelua saatiin Ompelijanmaailmasta. Eikä tämä ole mikään maksettu mainos.

Paluu tulevaisuuteen

Mitä pitemmäksi kirjoitustauko venyi, sitä korkeammaksi kasvoi kynnys uuden postauksen julkaisemiseen. Siitäkin huolimatta, että pitkin kesää ja syksyä olisi ollut monenlaista "asiaakin"... ja nyt en enää edes muista, mitä kaikkea pitikään kirjoitella. No, yksi viime kesäinen projekti sentään tuli mieleen eli mummon lipaston "uusi ilme". Lipastossa ei sinänsä ollut mitään vikaa (paitsi että yksi vedin oli rikki), mutta se ei vaan sopinut mummon huoneen värimaailmaan. Tällainen se oli ennen:

 

 

Äidin kanssa sitten otettiin pensselit käteen ja maalattiin lipasto hentoisen vaaleanpunaiseksi. Ensin väri näytti lähes valkoiselta, mutta kuivuessaan sävy tuli paremmin esiin. 

 

 

Ihan söpö siitä tuli. Ongelmaksi muodostui sitten vaan nuo vetimet... tässä niiden virkaa toimittaa solmulla varustetut kanttinauhan pätkät : ) Miten vaikeaa voi olla löytää tästä maasta nättejä vetimiä, kysyn vaan. Erikoisliikkeestäkään ei apua löytynyt, eikä kotimaisista nettikaupoista. Erilaisia malleja on jo ostettu ja tilailtu, mutta mikään ei ole vielä miellyttänyt ja palautukseen on pistetty kaikki. Ulkomaisista nettikaupoista ja Ebaysta voisi löytyä kivoja, mutta vielä en ole arvannut tilata, kun ei sitä sitten tiedä, miltä ne "livenä" näyttää.

 

Ja mitä tästä kaikesta opimme. Mainoksissa yms. maalaaminen näyttää aina niin helpolta ja kätevältä, mutta ei se ihan niin helppoa ollutkaan saada aikaiseksi tasaista pintaa ilman pensseliraitoja. Tai ehkä mä vaan olen tumpelo tai liian kriittinen. Tästä projektista viisastuneena en sitten ryhtynytkään entisöimään yksiä vanhoja tuoleja, jotka ovat kauan jo odottaneet uutta elämää, vaan turvauduinkin ammattilaisen apuun. Verhoilijan ja puusepän käsittelyn jälkeen tuolit ovatkin tosi hienot, voinkin esitellä ne, kunhan saan kuvat otettua.

 

Hyvää alkanutta vuotta kaikille!

Rinkula

Hiljaiselolta on taas vaikuttanut käsitöiden osalta (hah, niinku ei muka kaiken muunkin), mutta onhan mulla ollut tässä kevään mittaan yksi koruprojektikin. En vain ole viitsinyt aikaisemmin siitä täällä mitään mainita, kas, kun kyseessä oli Iberon suunnittelukilpailu, jonka tulokset julkistettiin juuri vasta tänään. Päätin osallistua kisaan ihan huvikiseni, kun oli idea, ja tarve toteuttaa se omaan käyttöön joka tapauksessa. Ja kuinkas kävikään... 3. sija napsahti kohdalleni! 1. ja 2. sija meni muotoilun ja korualan ammattilaisille eli meikäläinen harrastelijanäpertelijä on erinomaisen tyytyväinen saavutukseensa.

Kilpailutyö tuli siis ristittyä Rinkulaksi:

Lisää aiheesta Iberon nettisivustolla, sieltä löytyy enemmän kuvia ja selostusta Rinkulasta ja tietysti muistakin semifinalisteista.

Lihansyöjän Gaucho ja interaktiivinen Inamo sekä muuta Lontoon ruokaa

Vihdoin sain aikaiseksi kirjoittaa jokusen sanan muutamasta Lontoon ruokapaikastamme... hyvä, kun vielä muistan jotain, matkastahan on jo monta kuukautta.

Aloitetaan Gauchosta. Sanotaan vaikka niin, että kasvissyöjät älkööt vaivautuko : ) Siis kyseessä on argentiinalainen pihviravintola ja siellä tosiaan tarjoillaan pääasiassa lihaa. Ravintolan sisustus on mielenkiintoinen, melkoisen hämärä (tosin muistin edelliseltä kerralta vielä hämärämmäksi), seiniä ja tuoleja myöten lehmäntaljoilla verhoiltu. Tarjoilija tulee esittelemään erilaisia raakoja lihakimpaleita ja kertoo niiden ominaisuuksista, jotta sitten on (muka) helpompi valita oma annoksensa, joka on siis muokattavissa monenlaisista liha- ja lisukevaihtoehdoista. Ruoka oli jälleen kerran aivan mahtavan herkullista, kaikki meidän seurueestamme olivat samaa mieltä. Kovin edullisesti tästä kuppilasta ei selviä, mutta kerrankos sitä... se tuntui olevan meillä lentävänä lauseena reissun aikana useamminkin. 

Gauchossa oli tosiaan niin hämärää, ettei omista valokuvista tullut juuri mitään.

Naistenvessassa oli kyllä hieno seinälamppu.

Toinen esittelemisen arvoinen kokemus on Sohossa sijaitseva Inamo, aasialainen fuusioravintola, jonka menu on saanut vaikutteita mm. Japanista, Kiinasta, Thaimaasta, Koreasta jne. Ravintolassa tilaukset hoidetaan interaktiivisesti pöydän pinnassa olevan "hiiren" avulla ja projektorilla heijastettavalla systeemillä. Eli pöytää tökkimällä saapi näkyviin ruoka- ja juomalistat kuvineen päivineen ja livekuvaa keittiöstä niin halutessaan ja laskun ja taksin saa myös tilattua samalla systeemillä. Ja jos aika käy pitkäksi ruokaa odotellessa, niin pöydällä voi pelata mm. laivanupotusta vastapäätä istuvan kaverin kanssa. Ja toki ihan oikean tarjoilijankin saa tarvittaessa kutsuttua paikalle. Ja mikä meille tuotti suurinta hupia, oli se, että pöydän "moodia" saa vaihdella mielensä mukaan eli erilaisia kuvio- ja värimaailmoja oli vaikka minkälaisia.

Tarjoilija suositteli tilaamaan pari alkupalaa per nuppi, koska annokset eivät olleet suuria... muka, kyllä itselleni ainakin olisi riittänyt yksikin. Me toimittiin siten, että kaikki valittiin yhtäaikaa ensin alkuruuat ja klikattiin tilaus menemään ja sitten vasta ne syötyämme valittiin ja tilattiin pääruuat jne. Kaikki toimi sujuvasti, sai ruokailla omaan tahtiin, ja ruuat tulivat melko sukkelasti.

Ruoka oli ihan ok, vaikkei nyt kuitenkaan mitään gourmet-elämystä tullutkaan koettua. Hintataso oli ainakin Gauchoon verrattuna ihan kohtuullinen: alkudrinksu, 2 alkuruokaa, pääruoka ja lasi viiniä maksoi noin 50 £ per nuppi eli mitä se nyt sitten euroissa tekee, jotain reilu 60 €. Eli voin suositella Inamoa ihan hauskana kokemuksena.

Täälläkin oli sen verran hämärää, että kuvat eivät oikein onnistuneet, mutta jokusen nyt kuitenkin tähän laitan. Tilaussysteemi näytti tältä:

 Alkuruoka-annoksen kuva listalta heijastettuna...

 ... ja samainen annos ihan oikeassa elämässä

  

Pääruoka näytti palaneelta kököltä, mutta oli runsaalla kanelikerroksella kuorrutettua kanaa. 

Ja vihdoin sain maistettua fish and chipsiä, joka ikinen kerta Lontoossa käydessäni olen onnistunut sen klassikon missaamaan. Ja nykyään vältän kalan syömistä, kun saan aina siitä vatsan kipeäksi, mutta päätin siitä huolimatta ottaa riskin ja tilata annoksen Towerin linnan lounasravintolassa. Ja se oli kyllä varsin maistuva annos, samaa sanoivat kaveritkin.

No nyt tuli nälkä.